Lauluni laulan sulle, kun kesäyön aurinko laskee

Päivät rullaa toistensa perään uudestaan ja uudestaan. Oon kieltäytynyt ottamasta Uutin kuppia pois lattialta ja pantakin roikkuu edelleen Uutin naulakossa. Lääkepurkitkin on edelleen pöydällä. Hiljalleen oon alkanut oppimaan pois siitä, etten meinaa huikata lähteväni tyttöjen kanssa ulos. Useampana kuin yhtenä iltana oon pysähtynyt iltaruokia laittaessa miettimään, että kenelle pitää laittaa lääkkeet kuppiin. Ei kenellekään, ei enää. Tuhkauksen lasku tipahti postilaatikkoon muistuttamaan siitä, että Uuti ei ole vain anoppilassa hoidossa. Yhtenä aamuna tartuin puhelimeen ja varasin Uutille hautapaikan. Hyvinkään lemmikkien hautausmaa on ihan meidän naapurissa - tarkalleen ottaen sieltä näkee agilitykentälle ja se on meidän normaalien lenkkimaastojen varrella. Uuti pääsee nukkumaan rakkaan agilitykenttänsä ja omien lenkkipolkujensa viereen. Mikä olisi sen parempi paikka? Ajan kanssa sinne tulee seuraksi muutkin koirat, yksi toisensa perään. Toivottavasti tuhkien hautaaminen aiheuttaisi sellaisen "ympäri on sulkeutunut" -fiiliksen ja sen jälkeen todella ymmärtäisi, ettei Uuti tule takaisin enää. Muut koirat on onneksi ottanut Uutin puuttumisen todella lunkisti. Uuti oli usein anopilla hoidossa (jostain kumman syystä anoppi haluaa ottaa muiden koiria hoitoon useiksi päiviksi kerrallaan, mutta ei ottaa omaa koiraa), joten muut on tainnut tottua siihen, että Uuti puuttuu aina välillä. Toivottavasti eivät missään vaiheessa osaa ajatellakaan asiaa niin, ettei Uuti enää tule takaisin. Kun kotiuduttiin sairaalasta ilman Uutia ryntäsi Jedi vessaan mun perässä ja kun aloin riisua verisiä farkkuja ja paitaa pois, nuuhkaisi Jedi niitä, ulahti ja pakeni häntä koipien välissä olohuoneeseen. Taisivat haista jotenkin sairaalta. Onneksi Jedi on meidän kovapäisin koira ja sain vaatteet superohjelmalle pesukoneeseen, ennen kuin pojat ehti niitä haistella. Oon pyrkinyt säilyttämään muiden koirien elämän normaalina. Mulla oli usein mukana kaksi koiraa kerrallaan ja Rulle jäi usein kotiin, kun lähdin johonkin. Nyt oon ottanut kaikki kolme mukaan, ettei kukaan joudu jäämään erityisen paljon yksin. Rulle lähti mukaan agilitytreeneihinkin ja loikki tyytyväisenä kolmen hypyn sarjaa juustopalkan toivossa. Ollaan käyty läpi kaikki vanhat lenkkimaastot ja tehty surutyötä. Hassut lärppäkorvat puuttuu edestä kävelemästä, mutta eiköhän siihen ajan kanssa totu.

Anu pakkasi eilen Rudolfin autoon ja suuntasi kohti kavereiden mökkiä. Meidän on tarkoitus ajella kakaroiden kanssa perässä tänään, kun vapaudun töistä. Eilen hyödynnettiin mökkileski-ilta ja suunnattiin pitkästä aikaa Lotta Vuorelan agilityvalmennukseen. Tällä kertaa mukaan pääsi kuitenkin Raxu, joka ei aikaisemmin ole Lotan valmennuksessa käynyt. Lotalta saatiin jälleen hyviä neuvoja ja vinkkejä Raxun pehmeään kouluttamiseen ja kakara ei tuntunut paineistuvan ollenkaan. Oli hyvät treenit, päästiin sovellettu Open-rata esteelle 12 asti nollana, mikä on mun mielestä aika hullua, kun kyseessä on Raxu. Ihan supertyyppi. Jedin kanssa lähdettiin illalla viettämään kahdestaan laatuaikaa soramontuille. Otin mukaan raakalihapullia ja Jedin koulutustaskun (siis sellaisen kangaslärpyttimen, minkä sisälle saa nameja piiloon), täytin taskun lihapullalla ja heitin hiekkamäkeen. Jedi ryntäsi perään ja kuopi, kuopsutti ja töni taskua minkä kerkesi, kunnes parin minuutin päästä tasku oli töynnetty mun jalkoihin. Kun tasku oli palautunut, palkkasin namilla. Kun tasku seuraavan kerran lensi, ryntäsi Jeppis perään, nappasi taskun suuhun ja kantoi sen mulle. Meinasin pudota pyllylleni järkytyksestä ja palkkasin koiraa suurin kehuin ja isoin namein. Jedi nouti. Kuivalta maalta. Se oikeasti nouti esineen, jonka heitin. Tähän asti Jedi on satunnaisesti juossut käpyjen ja muiden perään, mutta karannut niiden kanssa omille teilleen. Vedestä se noutaa, kiitos viime kesän projektin, ja kantaa välillä metsässä käpyjä ja keppejä useita tunteja, mutta tää oli ihan uutta. Testatakseni, oliko kyseessä joku ohimenevä mielenhäiriö, heitin taskun uudestaan, ja jälleen se palautui mulle. Ihan superhieno Jedi! Se on sittenkin spanieli. Tehtiin muutamia noutoja superpalkalla ja Jedi näytti onnelliselta juostessaan soramontun seinämiä ylös namitaskun perässä. En tiedä mikä näihin on mennyt, toinen ei stressannut uutta hallia, uusia hajuja tai vaikeahkoa rataa ja toinen alkoi noutamaan noin vaan. Piristivät mua kaiken tän keskellä, mokomat. Kyllä noista on vaan niin paljon apua ja iloa surutyön keskellä.