Mä kuljen kriisistä kriisiin

Aiheeseen täysin liityymättömät kuvat viikonlopun mökkireissulta, kun viimein saapui kauan kaivattu kesä ja me nautittiin siitä laiturin nokassa kavereiden mökillä!

Onko kukaan muu koskaan huomannut, että kaikki asiat – hyvät ja pahat – tuntuvat kerääntyvän aina samaan ajanjaksoon? Meillä ainakin. Viikko sitten kiidätettiin Uuti viikonloppuna yöaikaan eläinsairaalaan – sivumennen sanoen kiitos kaikille vielä tsemppausviesteistä, niistä on ollut paljon apua! Tarkempaa tietoa tapahtuneesta tulee myöhemmin, kun on sellainen olo, että jaksaa kirjoittaa kaiken ylös. En halua kirjoittaa Uutin viimeisistä hetkistä mitään puolivillaista sinnepäin –tarinaa. Eläinsairaalaan sai uppoamaan rahaa kuin roskaa, vaikka loppujen lopuksi mistään ei hyötyä ollutkaan. Aiheesta lisää sitten myöhemmin. Jo ennen Uutin kanssa tehtyä eläinsairaalareissua olin yhteydessä omaan eläinlääkäriin, joka oli jäänyt vastikään äitiyslomalle, ja neuvottelimme Jedin juoksukierteestä. Aiemmat ohjeet olivat, että seuraillaan juoksujen tilaa ja toivotaan, että tasaantuvat. Nyt lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että koira olisi hyvä saada heti näiden juoksujen loputtua leikkauspöydälle, jotta saadaan katsottua, mitä kohdusta löytyy. Sterilisaatio koittaa siis. Vielä ei ole tarkempaa tietoa, saadaanko Jedin juoksut ujutettua vakuutuksen piikkiin eli lasketaanko leikkaus sairauden hoidoksi. Oon jo pitkään itse ollut sitä mieltä, että Jedin juoksut ja valeraskaudet on jo niin hurjia,, että hoitovakuutuksen tulisi kattaa leikkaus, mutta vakuutusyhtiö on ollut eri mieltä. Juoksut on kuulemma ihan normaalit, koska kyse ei ole tulehduksesta tai muusta akuutista tilan muutoksesta – ainakaan päällisin puolin katsottuna. Lopullinen diagnoosihan selviää, kun koira on maha auki leikkauspöydällä. Myös hormonihäiriödiagnoosi riittäisi, mutta sitä varten tarvittaisiin pitkät (ja kalliit) tutkimukset, joista ei mahdollisesti selviäisi mitään, vaikka jotain häikkää olisikin. Monien lääkäreiden mielestä hormonihäiriötä on turha edes tutkia, koska siitä harvemmin on mitään hyötyä. Huoh, nämä on niitä hetkiä, kun lemmikkivakuutuksen maksaminen ottaa päähän. Tokikaan koiran sterkkaaminen ei ole  rahasta kiinni, mutta periaatteen takia ottaa päähän. Nää on niitä syitä, miksi otin vakuutukset: ennalta arvaamattomat asiat, jotka vaativat hoitoa, ja joita ei pitäisi joutua maksamaan omasta pussista. Hammasoperaatio koittaa vuorostaan joulukuussa. Myöskään hammasoperaatiota ei saada vakuutukseen, koska vaiva on synnynnäinen eikä poistoa jouduta tekemään esimerkiksi hampaan katkeamisen vuoksi, vaikka purenta on pahentunut tuollaiseksi vasta koiran kasvaessa. Vakuutusta maksetaan, mutta kaksi hieman hintavampaa operaatiota puolessa vuodessa maksetaan omasta pussista. Hölmöltähän se tuntuu.

Koska kakku ei ole vielä tarpeeksi mehukas, niin sokeroituna kirsikkana kaiken päällä Rulle alkoi ontumaan toista etujalkaansa torstaina mökillä. Mitään kohtaa se ei erityisemmin arista, jalka taittuu normaalisti ja anturoissa tai varpaissa ei tunnu mitään erikoista, ei näy haavoja missään tai löydy turvotusta. Muutaman päivän Rulle makasi hihnassa mökin pihassa ja käveli vain muutamia metrejä ja ontuminen lakkasi, mutta eilen puolen tunnin vapaana olon jälkeen ontuminen jatkui samanlaisena. Nyt on Rulle tiukassa levossa ja pääsee vain piha-aidan ulkopuolelle tarpeilleen. Kädet on nyt kyynärpäitä myöten ristissä, että kyseessä olisi joku itsekseen ohimenevä juttu, eikä tarttisi lähteä koiraa kuvauttamaan (ja löytämään sieltä jotakin ultimaattisen suurta ja kauheaa operoitavaa). Uutin poismeno havahdutti muutenkin huomaamaan, ettei herra Rudolfkaan ole enää ihan nuori. Rulle täytti alkukesästä 9 vuotta ja onhan se jo vanhan koiran oloinen. Lihaksia ei ole enää samalla lailla kuin ennen ja pallon perässä jaksaa juosta vain pari spurttia. Lenkillä tulee kyllä edelleen innoissaan mukana pitkiäkin matkoja eikä näytä väsyvän. Nivelvalmistetta Rullis on syönyt jo vuoden päivät (samaa valmistetta syövät meillä kaikki koirat), että pysyy mahdollisimman pitkään vetreänä. Voi Rulle, älä sinäkin nyt päädy lääkärikierteeseen! Ei enää kokeita ja testejä, lääkärikäyntejä ja pelkäämistä yhdenkään koiran kanssa.

Ylipäänsä Uutin tapaus säikäytti ja nyt tuntuu, että katson muita koiria jollakin tasolla hysteerisesti. Jedi on muutamana kerran maannut lattialla ja tassuilla kyhnyttännyt  kuonoaan (ja samalla korviaan ja leukaansa)  ja mä olen heti perään syynännyt sen kuonon ja hampaat lähes hysteerisenä  läpi (”Apua! Nytkö ne hampaat ja ikenet on hajonnut ja tulehtunut!”) ja ollut soittamassa aikaa kiireiseen hammasoperaatioon, kunnes joku on sanonut, että josko sen kuonoa vaan kutittaisi… Jokainen pieni väsyminen tai ”kummallinen käytös” meinaa aiheuttaa paniikkikohtauksen. Toivottavasti tämä menee kohta ohi, etten ole pian se paikallinen kylähullu, joka istuu eläinlääkärin odotushuoneessa milloin minkäkin kuvitellun vaivan takia vuorotellen jokaisen koiran kanssa. Nämä on niitä hetkiä kun miettii, miksi näitä koiria pitää kotona olla. Eikö jokainen voisi sairastaa ja oireilla vuorollaan, eikä kaikki samalla kertaa. Sydänhän tässä pettää alta kohta. Ensi viikolla koittaa Jedin leikkauspäivä, ja itse olen tiukasti kiinni töissä kollegan loman vuoksi. Jedi suuntaa lääkäriin Anun kanssa ja itse pyörin varmasti sressaantuneena tuolilla niin kauan, että kuulen, mitä lääkäri on koiratsa löytynyt ja saan varmuuden, että koira on kunnossa. Tässä tekisi melkein mieli alkaa hokemaan lapsena opittua lorua: "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku..."