Taivaanrannassa aurinko sammuu noustakseen aikaisemmin

 

taivaanrannan pilvet
tekevät kolon auringolle
lapset nousevat jyrkänteelle
nähdäkseen pidemmälle

Ollaan oltu ihan hiljaa melkein kaksi kuukautta. Mulla oli totaalinen blogi-inspiraation puute ja ylipäänsä pieni irtiotto koiraharrastamisesta (vaikka muut onkin eri mieltä asiasta, edelleen vietin kuulemma epänormaalin paljon aikaa koirieni kanssa). Tuntui, ettei tehty mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi puhua. Meillä on tullut pari loska-kura-yäk-ällöä-kautta ja ne yhdistettynä iltojen pimeyteen nollasi totaalisesti myös valokuvausfiilikset. Nyt on kuitenkin lumet sulanut (vaikka kuvat väittää muuta!), kadut kuivunut ja Jedi saanut kevätturkin, aurinko paistaa ja mun fiilikset bloggailuunkin on alkanut palaamaan. Oi kesä, odotan sinua koko sydämelläni, tule jo luokseni! Voisin halata koko maailmaa, koska nyt on kevät!

Kuluneet kaksi kuukautta ollaan vietetty treenaillen agia . En oo pahemmin käynyt omatoimitreeneillä, vaan ollaan Jedin kanssa käyty tasaiseen kerran viikossa ohjatuissa treeneissä. Raxulle oon varaillut paikkausvuoroja satunnaisesti ja kerran viikossa käynyt opastamassa uusia koirakoita agilityn maailmaan. Helmikuussa käytiin Sonja Paavolan agility-koulutuksessa, mistä sain hyviä vinkkejä Jedin vedättämiseen radalla. Oon soveltanut aikaisemmin sellaista "minä juoksen mahdollisimman vähän, koira juoskoon kovaa" -ideologiaa, mikä lytättiin ihan maan rakoon. Jedi ei kuulemma ole riittävän tyhmä, että se juoksisi kovaa, jos ohjaaja matelee, vaan se vaatii myös multa vauhtia, jotta saadaan uusi vaihde silmään. Valssasin koulutuksessa seka perusvalsseja että pakkovalsseja ihan urakalla niin, että tuntui kuin olisin tehnyt kymmenen kilometrin juoksulenkin kahdenkymmenen minuutin treenin aikana. Yhdessäkään kohdassa ei hyväksytty lepsua "no mä nyt heitän sen tonne ja käyn kahvilla" -asennetta, vaan itse sain tehdä töitä ja liikkua kunnolla joka välissä. Ja kas kummaa, koirakin liikkui paremmin, ketterämmin ja nopeammin. Laiska ohjaaja, hidas koira -kombinaatio saa luvan olla meidän kohdalla mennyttä elämää.

Sonjan koulutuksen lisäksi ollaan vierailtu satunnaisesti Lotta Vuorelan koulutuksissa oman seuran koirien joukossa. Lotalta on irronnut myös tosi hyviä neuvoja ja parannusehdotuksia cockerin ohjaamiseen (Lotalla kun on omakohtaista kokemusta luppiksista) ja keskiviikkona musta tuntui, että mulla oli käsissä joku ihan muu elukka, kuin Jedi. Jedi oli kuin pieni sähikäinen joka pinkoi minkä koivistaan pääsi ja jollain kumman ilveellä mä pysyin mukana. Oon kokenut nyt parissa kuukaudessa suuria ahaa-elämyksiä ohjaamisen kanssa jatkuvalla syötöllä. Enää ei automaattisesti tule valssia joka väliin, vaan persjätöt ja takaaleikkauksetkin tulee aika luontevasti. Ihme kyllä myös sylkkärit, saksalaiset ja kaikenmaailman pyöritellyt rupeaa hahmottumaan ja niissä ei meinaa enää mennä solmuun. Keskiviikkona sain kuulla tehneeni välistä vedot aina väärin, ja Lotan neuvoilla tajusin, että välistä vetojen vaikeus on ollut vaan se, että mun tekniikka on ollut täysin väärä. Siis ihan metsään. Varasin huhtikuun ajaksi Lotan treenit kerran viikossa ja ainakin eka kerta nosti taas treenimotivaatiota. Treenin jälkeen ei meinannut tulla itkua, vaan fiilis oli positiivinen. Sellanen "hei jes, mä osasin ja opin!" Maaliskuussa meidän oli tarkoitus käväistä Jenna Caloanderin koulutuksessa, mutta onnistuin kehittämään samana päivänä itselleni kuumeen ja makasin koulutuksen yli sängyssä peittojen alla, mikä kieltämättä harmitti hieman.

Jedillä on kontaktit parantunut ihan huimasti. Alla ei käytetä enää minkäänlaisia apuja, ja nyt ollaan jätetty palkkakin pois. Satunnaisesti palkkaan edelleen heittopalkalla, mutta A tulee osana rataa normaaliin tapaan. Puomin kontaktit rupeaa olemaan aika kivat, samoin keinun. Ollaan vahvistettu paljon kontaktilla pysymistä ja nyt hiljalleen olen alkanut vapauttamaan aina toisinaan kontaktilta nopeastikin. Usein jätän koiran kontaktille ja kiertelen itse radalla ennen vapautusta. Kerran kahden kuukauden aikana Jedi sai ällitällin ja juoksi puomin kontaktin ohi häntä onnesta vispaten käskystä huolimatta ja edes yrittämättä pysähtyä, mutta muuten kontaktit on kerta kerralta varmemmat ja täpäkämmät. Super-Jedi! Kisoihin ei olla vielä ilmottu itseämme, mutta eipä tässä ole hoppua. Kesä menee muutenkin kiireisenä, kun ilmoitin molemmat koirat ohjattuun agikoulutukseen, koulutan itse alkeisryhmää ja elokuulle olisi järjestettävänä yhdet hääjuhlat. Ja töitäkin pitäisi tehdä, lomailla ja yrittää huilata.

Yleisesti ottaen meille kuuluu oikein hyvää. Raxu on rauhoittunut ja rohkaistunut kauheasti - liekö kastrointi osasyynä? - ja se haluaisi kaiken aikaa leikkiä ja viettää aikaa ihmisten kanssa. Parin viikon päästä kiikutan koko koiran kaverin luokse, jossa sille parturoidaan taas kesätukka, niin on kivempi juosta. Raxuhan kunnostautui jo reilu kuukausi sitten ja päätti käydä uimassa. Löydettiin läheisiltä hiekkamontuilta puoliksi jäässä olevia lätäköitä, jotka olivat syvimillään lähemmäs puolimetrisiä ja halkaisijoiltaan kymmeniä metrejä, ja Raxu hauskuutti itseään uiskentelemalla lätäköissä etsimässä milloin keppiä ja milloin jääpaloja. Sormet ja varpaat ristissä, että meillä olisi ensi kesänä kunnolla uiva sheltti! Rulle on nautiskellut pitkistä lenkeistä ja palloista ja Uuti köllötellyt sohvalla kainalossa. Oon ruvennut tekemään spurttilenkkejä hirveellä sykkeellä, ja totesin, että Uutukainen on ehkä jo liian vanha (ja sairas) noin rankkaan menoon. Tunnin sykkeennostolenkin jälkeen Uuti makasi monta tuntia umpiunessa sohvalla, ja seuraavalle lenkille lähtivätkin mukaan vain Raxu ja Jedi. Toivottavasti Uuti pysyy terveenä ja saadaan vielä nauttia Tuutkin seurasta, vaikka se ei enää hikilenkeille jaksaisikaan.