Ilon hetken kyynelissä aurinko saa valon hehkumaan

Lämpömittari näytti 16 astetta! Sehän on jo melkein kesä. Nappasin pikkukoirat autoon ja suunnattiin viettämään pääsiäislauantaita ulkoilun merkeissä hiekkamontuille. Aurinko porotti taivaan täydeltä, ja vaikka kuinka yritin pukeutua kevyesti kevättakkiin ja toppiin, niin hiki valui selkää pitkin. Noi montut on kyllä mun ihan ehdotton lemppari. Autoillen on matkaa kotiovelta reilut 10 minuuttia ja yleensä saa kävellä melko rauhassa, koska kanssaulkoilijoihin olen tuolla törmännyt vain muutamaan kertaan. Montuilta löytyy kaksi uimakelpoista tekolampea, joista toinen on kesäisin ihmistenkin käytössä. Mikään virallinen ranta se ei kuitenkaan ole, joten siellä saa luvan kanssa uittaa myös karvaisia perheenjäseniä. On oikeasti aika kiven alla sellaiset rannat, missä viitsii itse pulahtaa ja jossa saa koiraakin uittaa. Hyvinkäällä tuli viime kesänä luvalliseksi uittaa koiraa yhdellä hoidetulla rannalla, mutta vaikka lupa uittamiseen olikin, en uskaltanut päiväsaikaan rannalle mennä koiran kanssa, vaan hipsin sinne aina yömyöhään, kun paikalle ei luulisi olevan enää ketää. Ihmisille tuntuu olevan kauhea paikka, jos joutuvan uimaan samassa vedessä koiran kanssa. Käytiin monttujen lammella ihmettelemässä vettä lenkin ohessa kahteenkin kertaan. Jedi oli ihan täpinöissään; se juoksi pitkin rantaviivaa ja loiskutteli vedessä isoilla tassuillaan. Heittelin keppiä ja Jedi kahlasi kepin rantaan lihapullapalkan toivossa, ja uskaltautui lopulta hakemaan kepin vallan uidenkin muutamaan kertaan. Hitsi vie, miten hieno spanieli! Uimisesta sai kokonaisen lihapullan palkaksi, ja Jedi ei olisi millään halunnut lopettaa kepin noutamista. Kerrankin olin fiksu ja osasin lopettaa ajoissa kepin heittelyn. Ehkä spanielista tulee vielä vesipeto.

Mentiin taas Jedin kanssa koko lenkki ilman hihnaa ja hypin riemusta. Jedi oli taas tosi mallikelpoinen, ei meinannut livistää kertaakaan, vaan piti kontaktia kokoajan tosi hyvin, vaikka välillä säädin kameran asetuksia ja heitin Raxulle keppiä. Raxustakin näki, kuinka se nautti lenkistä huomattavasti enemmän, kuin ennen turkin leikkuuta. Kaksi tuntia se juoksi edestakaisin, kantoi keppiä heitettäväksi, laukkasi hiekkamäkiä ylös ja alas, kahlasi vedessä ja loikki kivien päälle. Tarkastin lenkin jälkeen Raxun ihoa, mutta iho ei näyttänyt palaneelta, vaikka monet sheltti-ihmiset varoitteli Facebookissa, että iho varmasti palaa. Toisaalta, Jedillä on joka kesä reilusti alle sentin mittainen turkki eikä se ole koskaan palanut, joten tokkopa Raxukaan ihoaan onnistuu polttamaan. Tässä on jo muutaman päivän ehtinyt katselemaan karvatonta Raxua, ja mä oon vaan niin sitä mieltä, että joku voisi aloittaa jalostustoiminnan sileäkarvaisen sheltin kehittämiseksi. Mä vaan niin tykkään, kun koirat linjat ja lihakset näkyvät karvan alta. Raxusta tuli paljon atleettisemman ja jotenkin koiramaisemman näköinen, vaikka toki se on karvallisenakin hurjan suloinen. Jedillekin pitäisi näyttää taas trimmeriä, niin pääsisivät ihmiset kauhistelemaan kahta karvatonta turkkirotuista koiraa.

Oon tehnyt havaintoja jo pitkin alkuvuotta, että Raxu on kokenut jonkun henkisen kasvun. En tiedä, että johtuuko se iästä, kastroinnista, lopullisesta laumaan sopeutumisesta vai siitä, että se on viimein tajunnut, ettei tässä kodissa tapahdu mitään, mitä pitäisi pelätä (vai kaikesta tästä yhdessä), mutta Raxusta on tullut ihan eri koira. Se ei livahda joka käänteessä pakoon ja sen kanssa voi nykyään retuuttaa lelua ja se taistelee lelusta tosissaan. Edelleen se säikkyy, jos joku nostaa ääntä tai käyttäytyy uhkaavasti, mutta se ei varo ihmisiä. Sohvalla se tulee suuhun asti ja käy pienelle kerällä kainaloon. Kun turkki lähti, on Raxu köllöttänyt sylissä pitkiä aikoja ja hyppää syliin omatoimisesti myös silloin, kun istun keittiön pöydän ääressä tai tietokoneella. Turkin kanssa Raxu ei voinut olla kuin muutaman minuutin lähellä, ja sitten iski tukehtumiskuolema ja se lähti läähättämään lattialle. Pari vuotta sitten meille tullessaan Raxua ei voinut pitää sylissä eikä se antanut silittää ilman, että silittämisestä sai kauheat hepulit, joten en olisi ikinä uskonut, että siitä tulee tällainen sylivauva. Muutenkin Raxu muuttuu päivä päivältä vaan paremmaksi tyypiksi ja joka päivä yllätyn jostain uudesta positiivisesta asiasta. Aletaan olemaan aika hyvä tiimi ja taas tänään tajusin, miten tärkeä toi pieni kettu on mulle kaikkine omituisuuksineen!