Jäivät muistot mulle ikuiset, ne mua kantaa luo taivaanranta, siksi kuollutkaan koskaan et

Hyvää yhdettätoista syntymäpäivää, jota et koskaan ehtinyt nähdä, Emma. Koska emme päässeet viettämään enää tätä syntymäpäivää aion sen vuoksi kertoa Emman tarinan sellaisena, kuin minä itse sen koin, ja muistella samalla kaikkia hyviä hetkiä, jotka koettiin yhdessä.

Olin ala-asteella, kun meidän Italiasta tuotu sekarotuinen Lilla-mummo nukkui pois kunnioitettavassa 16 vuoden iässä. Sen jälkeen aloimme siskoni kanssa kinuamaan koiraa. Kannoimme selkä vääränä kirjastosta koirakirjoja ja listasimme rotuja sen mukaan, mitä toivoimme koiralta. Kerroimme loputtomia perusteluja siitä, miksi perheessä on hyvä olla koira. Lupasimme hoitaa koiran lenkitykset ja kaiken mitä vain hoitaa pitäisi. Vannoimme jaksavamme pidempään kuin yhden viikon. Syyskuussa 2002 Anne mainitsi ensimmäisen kerran, että koira olisi oikeastaan aika kiva. Hypittiin salaa riemusta. Koiraa ei kuitenkaan kuulunut. Seuraavan vuoden pääsiäisen tienoilla lähdettiin Ikeaan uusimaan koko asunnon matot kerralla, ja samalla poikettiin kahville Annen vanhalle ystävälle, joka oli ottanut perhoskoiriensa kaveriksi sekarotuisen tyttöpennun. Ovella meitä vastaan juoksi musta makkarapötkö, jolla oli lyhyet jalat ja paljon rakkautta annettavana. Mimosa-pentu kiersi sylistä syliin ja omistaja vihjasi, että kasvattajalla olisi yksi pentu vielä vapaana. Anne nappasi puhelimen käteen ja varasi enempää kyselemättä meille viimeisen pennun. Ei tiedetty pennusta muuta, kuin kasvattajan sanat, joiden mukaan pentu on pidempikarvainen ja ruskea sekä Mimosaan verrattuna pidättyväinen, minkä vuoksi se oli ristitty Erakko-Emmaksi. Erakko-Emma oli seurannut muiden leikkejä sivusta ja kasvattaja oli ajatellut jättää pennun itselleen, kun kukaan ei sitä ollut mukaansa huolinut. Kasvattaja oli tulossa seuraavana päivänä reissulle Helsinkiin, ja lupasi kuskata pennun meille samalla kertaa. Ah mitä varomattomuutta, kun mitkään hälytyskellot eivät soineet. Pienenä puolustuksena voin kyllä sanoa, että useampikin pentu pentueesta oli päätynyt Annen tuttaville, mutta koskaan emme omin silmin nähneen, mistä Emma tuli, emmekä tiedä vieläkään vanhemmista enempää kuin suuntaa antavat rodut. Seuraavana päivänä, unettoman yön jälkeen, istuin tuttavien sohvalla odottamassa, että pentu tuotaisiin. Minun koiranpentuni. Vuosia kaivattu koira. Kun ovi lopulta aukesi ja syliin iskettiin pienen pieni nelikuinen karvapallero, jolla oli monta kertaa liian iso nahka, ryppyinen naama, jättikokoiset tassut ja rakastavia pusuja antava kuono, rakastuin saman tien. Siinä oli meidän Erakko-Emma, puhdasrotuisen amerikan cockerspanielin ja petit basset griffon vendéen -sekoituken jouluna syntynyt lehtolapsi.

Elämä Emman kanssa lähti liikkeelle hyvin vaihtelevasti. Ensimmäisenä iltana neuvoteltiin ruokailusta, koska nappulat eivät maistuneet. Elämänsä ainoan kerran Emma jätti ruoan kippoon ja koki järkytyksen, kun kippo katosi jääkaapin uumeniin, ja se luovutettiin takaisin seuraavana aamuna, jolloin ruoka katosi kiposta pienen pennun ahneeseen kitaan. Ensimmäinen lenkki tehtiin välittömästi kotiin tultua läheiselle urheilukentälle, joka oli juuri menettänyt lumipeitteensä. Emma istui tyynen rauhallisesti hihnan päässä ja mutusteli rusakon papanoita maasta välittämättä vieraasta paikasta tai uudesta pannasta kaulassa. Ja ensimmäisenä iltana Emma istui portaiden alapäässä ja komensi isääni kantamaan sen yläkertaan, jotta se pääsi kiertämään jokaisen makuuhuoneen ja kävi sen jälkeen tyytyväisenä nukkumaan – vanhempieni vuoteeseen, jonne koiralla ei pitänyt olla mitään asiaa.

 

Emma osoittautui pian rohkeaksi, omapäiseksi ja todella aktiiviseksi koiraksi. Käytimme Emmaa kävelyillä ja koirapuistossa, opetimme sitä istumaan ja antamaan tassua sekä leikitimme sitä, mutta tästä huolimatta Emma pisti ensimmäisellä viikolla palasiksi nukkumapaikaksi tarkoitetun pärekorinsa. Koulusta kotiin tullessamme olohuoneessa oli todella onnellinen koiranpentu ja todella pieneksi silputtu kori. Korin jälkeen pennun hampaisiin päätyivät niin puhelin, useat Annen nahkasaappaat kuin milloin kenenkin lelu tai vaate. Lopulta Emma pääsi kehittämään yksinolotaitojaan keittiöön, jossa se vietti aikansa yksin ollessaan koko ensimmäisen vuotensa. Alle vuoden ikäisenä totesimme myös, että Emmalle muodostui aika ajoin isoja rupia selkään. Sen todettiin kärsivän pahasta keliakiasta, mikä aiheutti hankaluuksia ruokinnassa, sillä tuohon aikaan vehnättömän koiranruoan hankinta ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Keliakian seurauksista päästiin nauttimaan esimerkiksi kerran, kun olimme saaneet kylään sukulaisia Australiasta, ja pöytään oli katettu jos vaikka minkälaista herkkua. Vanhemmat lähtivät saattamaan vieraita ja keittiö jäi erehdyksissä valvomatta muutamaksi minuutiksi. Sieltähän Emma sitten löytyi, keittiön pöydältä, missä se ahmi herkkuja suuhunsa. Keksien, kakkujen ja muiden sopimattomien ruokien jälkeen vietimme unettoman yön, kun koiran maha reagoi sopimattomaan ruokaan. Erään toisen aamun puolestaan vietimme siskoni kanssa poissa koulusta, koska luulimme koiran karanneen takapihalta. Tuntien etsinnän jälkeen palasimme itku kurskussa kotiin, ja suttuinen, multainen koira kömpi esiin talon alta, jonne se oli kaivanut tunnelin ja jossa se oli kuopsuttanut koko aamun. Ensimmäisenä syksynään Emma erehtyi kokeilemaan puron jäätä hieman liian aikaisin ja molskahti ohuen jään läpi hyiseen veteen. Tästä jäi ikuiset muistot, ja Emma rupesi lämpenemään vedelle vasta vanhoilla päivillään. Vasta kesällä 2011 Emma ui ensimmäisen kerran omatoimisesti. Ne kerrat, kun Emma pääsi vapaaksi, se painoi kuononsa maahan ja lähti etsimään kaneja. Mökillä se saattoi kadota tuntikausiksi ja palata takaisin kieli maassa roikkuen ja häntä iloisesti vispaten. Pohjattoman vatsansa ansiosta Emma oppi pian osaamattomien lapsien kädessä istumaan, makaamaan, antamaan tassua ja heittämään yläfemmat sekä pyörimään kovaa kyytiä ympäri.

Emma oli aina valmis tekemään ja touhuamaan. Sillä oli mahtava spanielin luonne, se oli huumorintajuinen ja uskollinen ystävä. Muutettuamme kerrostaloon Emma otti tehtäväkseen varoittaa aina, kun joku liikkui rapussa, vaikka se tiesi saavansa siitä toruja isältä. Isän osoittaessa Emmaa syyttävästi sormella luikahti se sohvan taakse tai pöydän alle, josta kuului vielä muutama vaimea ”boff, boff”, jottei kenellekään voinut jäädä epäselväksi, että joku oli tulossa. Öisin Emma kömpi jonkun jalkopäähän nukkumaan. Se osasi aina käydä pieneksi keräksi peiton päälle niin, että ihminen mahtui nukkumaan, eikä tehnyt itsestään suurta numeroa. Ruoka-aikana se sen sijaan osasi tehdä itsestään näkyvän ja pyöri ympyrää, hyppi ja juoksi häntää heiluttaen keittiön ja olohuoneen väliä. Tyhmä koira Emma ei ollut, sillä se keksi, että toistaessaan tämän nälkäinen koira –tempun ihmiset takuuvarmasti antoivat sille ruokaa. Emma aterioikin useita kuukausia tyytyväisenä vähintään kolmesti päivässä kahden kerran sijasta, kun kaikki luulivat koiraparan jääneen ilman ruokaa, ja ruokkivat sen. Spanielinpuolikas oli vain oppinut, kuinka esittää nälkäistä, vaikkei maha tyhjä ollutkaan. Eikä Emmasta tyhmää saanut tekemälläkään, vaikka isä aina väitti että sillä oli olemattomat spanielin aivot. Emma oppi nopeasti kiertämään hihnan auki, jos se kiertyi katulampun ympärille, ja kulkemaan ainoastaan yhden porrasvälin kerrallaan rapussa pysähtyen aina odottamaan kävelyttäjää. Yllättävin sen tempuista oli kuitenkin se, kun se ilmestyi lukitusta mökistä ulkorapuille istumaan, vaikka ainoa rakosellaan oleva ikkuna oli toisessa kerroksessa. Portailla kuitenkin istui täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kun palasimme mökille kauppareissulta.

 

Nimensä veroisesti Emma pysyi erakkona. Pentuajan jälkeen sen suhtautuminen muihin koiriin oli vielä hieman nihkeämpää. Se kulki häntä pystyssä ja tuijotti muita koiria ja haukkui tauotta, minkä jälkeen se hakeutui jalkoihin istumaan. Pöhkö Emma. Toisia koiria, kuten serkkuni sekarotuista narttua, se yksinkertaisesti inhosi. Ihmisten ystäväksi Emma oli aina valmis epäiltyään ensin vierasta hetken. Saatuaan rapsutuksia, ja mahdollisesti jopa palan makkaraa, se oli valmis viettämään loppuelämänsä tämän uuden, ihanan ihmisen kanssa. Emma kuitenkin viihtyi omissa oloissaan, eikä sitä tuntunut haittaavan, että se jätettiin yksin kotiin, kun muut lähtivät kouluun ja töihin. Viimeisen kotona asutun vuoteni vietin tiiviisti Emman kanssa koettuani omassa elämässäni isoja muutoksia. Kävimme päivittäin pitkillä kävelyillä ihmettelemässä talvella jäätynyttä Vantaan jokea ja kesällä niityllä tekemässä voikukkaseppeleitä, jotka Emma pisteli tyytyväisenä suihinsa. Ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaessani olisin halunnut makkarakoiran mukaani, mutta muun perheen vaatimuksesta Emma jäi heitä viihdyttämään. Elämä ilman Emmaa tuntui yksinäiseltä, kun ei ollut hassuja jättimäisiä tassuja vieressä eikä nähnyt Emman iloista ilmettä aina kotiin tullessa. Koirattomaan elämään oli vaikea sopeutua, ja rotuja miettiessä ajauduin aina mutkien kautta cockerspanieliin. Toinen hassu karvatassu tallusteli kotiin joulukuussa 2010 ja loput tiedättekin. Emma ja Jedi tulivat aina kivasti toimeen. Emma tuntui suhtautuvan tietyllä välinpitämättömyydellä Jediin, joka puolestaan seurasi Emman jokaista venytystä ja askelta. Vuonna 2011 Emma vietti paljon aikaa minun ja Jedin seurana Hämeenlinnassa, missä se pääsi juoksemaan vapaana Ahveniston metsissä. Nuoruuden karkureissuista ei ollut tietoakaan ja vauhtikin näkyi jo hidastuneen, mutta onnellisesti heiluvasta hännästä ei voinut erehtyä. Emma oli henkisesti vielä samanlainen koirakakara, kuin vuosia aiemmin. Joka kerta meille tullessaan se haki luun ja parkkeerasi itsensä Jedin koppaan, ja Jedin oli tyydyttävä nukkumaan lattialla pehmeän kopan sijasta. Meidän lopun lauman tullessa kuvioihin Emma osoitti, kuka on pomo, ja laittoi omasta näkökulmastaan jättikokoisen Rudolfin kuriin ja ojennukseen. Uutin kanssa Emma löysi hengenheimolaisuuden, ja erakkoluonteet makasivat parin metrin päässä toisistaan ja antoivat tietyllä kunnioituksella toisilleen tilaa.

Keliakiaa lukuun ottamatta Emma eli elämänsä terveenä vuoteen 2011 asti. Syksyllä 2011 Emma vietiin eläinlääkäriin hammaskiven aiheuttaman tulehduksen hoitoon, jonka seurauksena eläinlääkäristä palasi enää muutaman hampaan omistava Emma. Ennen koiran kotiuttamista kävimme perheen kesken pitkät keskustelut siitä, kannattaako vanhaa koiraa ottaa elämään hampaattomana, jolloin se joutuu olemaan vahvoilla särkylääkkeillä jonkun aikaa ja sen hampaita täytyy hoitaa, jotta suu saadaan kuntoon. Riski otettiin, ja Emma saapui takaisin kotiin. Ikenien ja hampaiden parannuttua Emma todisti olevansa aito spanieli ja mussutti menemään jopa rouhetikkuja pelkillä ikenillä, jottei kukaan muu pääsisi niitä syömään sen nenän edestä.

Ainiin ja ihmettelitte varmaan, mikä vaaleanruskea koiranpentu? Emman turkki jäi ikuisesti mustanruskeaksi, ja sen kustakin karvasta tasan puolet oli mustaa ja puolet ruskeaa. Kasvattaja epäili, että musta osa turkista katoaa, ja siitä odotettiin vaaleanruskeaa, mutta Emmapas yllätti kaikki. Tätä yllättämistä se jatkoi koko elämänsä. Sellainen oli Emma. Loppuun asti iloinen ja positiivinen höntti, joka livahti aina autoon kun olin lähdössä pois isän luota. Kerran saatiin kantaa se pois peräkärrystä, jonne se yritti livahtaa tavaroiden mukana päästäkseen meidän matkaan. Emma eli viimeisiin hetkiinsä asti täysillä, eikä tuntenut kipua kuin muutaman viimeisen tunnin elämästään. Nyt se odottaa pilven reunalla, valmiina taas varoittamaan ovikellon soimisesta jahka me muut päästään sinne asti, kieli ulkona roikkuen, häntä onnesta vispaten ja odottaen hetkeä, jolloin se saa juosta ensimmäistä perheenjäsentä vastaan toivottaen tämän tervetulleeksi, kuten aina ennenkin. Ilman kipua. Nuoruuden voimissaan. Onnellisena, uskollisena spanielin puolikkaana.