Sometimes you can't get the dog you want, sometimes you get the dog you need

Viimeisen kirjoituksen jälkeen aika on mennyt aikalailla pohtiessa. Kiitoksia kaikille kommenteista ja neuvoista. Tässä harrastuksessa ei tunnu olevan missään asiassa yksimielistä kantaa ja kaikki on mielipidekysymyksiä, joten päätös siitä, mihin suuntaan lähdetään on varmaan vain yksin mun. Pitäisi osata tehdä päätös järjellä ilman sitä, että pahan tapani mukaan yritän kaikkeni, vaikka muut olisivat jo luovuttaneet. Joskus hyvä piirre, joskus ei. Tänään sheltti ahdistui siitä, että osuin sen kuonoon vahingossa, kun leikittiin pallolla ja sitten maailma on paha paikka. Piti juosta pakoon ja mennä sohvan nurkkaan kyhjöttämään. Että näin. Luulin jo, että oon tavannut paljon erilaisia koiria, mutta Raxu on kyllä ainoa laatuaan. Sellanen nollasta sataan -tyyppi, joka on ensin mitä mahtavin koira ja on nenä edellä tunkemassa vaikka mehiläispesään, kunnes yhtäkkiä taivas putoaa niskaan ja elämä loppuu. Pitäisi oppia nauramaan ongelmille, mutta vielä ei siihen pysty, vaan ne jää harmittamaan, vaikka jossittelu ei mitään autakaan. Pehmeä, jopa turhan pehmeä, ja herkkä koira vaatii tosi paljon enemmän, kuin rämäpäinen spanieli, joka menee vaikka läpi kiven pää edellä ja tekee saman uudestaan ihan vaan todistaakseen, että osaa tehdä sen.

Oon googletellut kovasti herkkähermoisuuteen, huonoon hermorakenteeseen, paineistumiseen ja erikoispehmeään koulutukseen liittyviä nettijuttuja ja yrittänyt selvittää, miksen tunnu saavan Raxuun mitään kontaktia. Joskus tuntuu, että ollaan eri planeetoilta ja koira vaan tekee ja touhuaa musta välittämättä. Että mä oon sille täydellisen yhdentekevä. Ehkä sillä on vaan erilainen tapa, kuin Jedillä, mutta tolta musta tuntuu. Oon tottunut, että koiran huomio, kiinnostus ja rakkaus on ylitsevuotavaa ja suurieleistä. Oon ehkä liian tottunut siihen, että Jedin kanssa lyödään urpoja päitämme yhteen, mokataan ja noustaan uudelleen saman tien, ja kymmenen minuutin päästä ollaan unohdettu koko juttu. On hämmentävää, että nyt on koira, joka muistaa jokaisen huonon hetken pitkään eikä tunnu pääsevän yli mistään. Pistää miettimään, että kasvattaako tää musta nyt paremman koiraharrastajan, kun opettelen elämään noinkin haastavan koiran kanssa.

Tänään käytiin Jedin kanssa ihan kahdestaan treeneissä. Huomasin ison eron itsessäni, kun mukana oli vaan spanieli eikä nollasta-sataan-sekunnissa-superpalloa. Jedin työskentely tasaista, jatkuvan innostunutta ja toi koira vaan istuu mun käteen kuin nenä päähän. Mun ei tartte olla jatkuvasti varpaillani tai yltiö-positiivinen. Naurettavaa, mutta mulle on henkisesti todella raskasta olla fiiliksissä jokaikisestä pienestä asiasta ja pitää yllä sellaista äärettömän positiivista fiilistä kaiken aikaa. Ja kuinka kliseistä, vasta monen mutkan kautta opin, kuinka m a h t a v a  koira toi Jeppis onkaan. Nyt on iskenyt tajuntaan se, ettei ole itsestäänselvyys, että voi ilmoittautua hetken mielijohteesta mukaan koirauintiin, verijäljelle tai opettaa koiraa juoksemaan pyörän kanssa. Sekä Emman että Jedin kanssa on aina voinut mennä ja tehdä mitä vaan ja ne on ollut sellaisia urpoja, jotka ei pelkää mitään eikä ahdistu mistään. Ei mun pieneen maailmaan ole edes mahtunut, että tilanne voisi olla tällainen. Ehkä tää sittenkin opettaa mulle jotain.

Jedi pääsi taas keskiviikon agi-jatkoihin, vaikka vaihdettiinkin virallisesti ko. ryhmästä pois. Yksi ryhmän nartuista odottaa kuitenkin pieniä koikkeripentuja, joten päästiin Jedin kanssa tuuraamaan. Radat on huomattavasti vaikeampia ja viime viikon rata sisälsi mm. aidan ohittamisen suorassa linjassa. Oli muuten vaikeaa, koira olisi kovasti halunnut aidalle. Keppeihin Jedi halusi vauhtia ja yritti oikoa ensimmäisen keppivälin, jota sitten korjattiin. Kontakteille pysähtyi tosi hyvin. Kerran Jedi putosi A:n kontaktilta, mutta yritti heti korjata asentoa oikeaksi. Ehkä tässä uskaltaisi alkaa varailemaan jo möllejä... Oon odottanut sitä, että kontaktit sujuisi, ja muut sujuu kuin vettä vaan, paitsi A. A:lla kontaktit ei ole täysin varmoja, mutta saahan mölleissä palkata kontaktilla. En halua opettaa, että kisoissa on ok karata kontaktilta.

Ensimmäinen agistartti on viikon päästä ja toinen saman viikon lauantaina. Jännittää. Siis mua, ei koiraa. Se vaan relaa. Katsotaan, miten pahan kisajännittämisen tartutan siihen sitten kisapaikalla. Onneksi ensimmäiset kisat on oman seuran järjestämät ja tutussa hallissa, niin voin ottaa ne ihan lunkisti ja ajatella niitä ratamuotoisena treeninä.