Ja taas niitä lappalaisia ja ongelmakäyttäytymistä

Eilen sain koirapuistoiluseuraa Meristä ja Katjasta sekä 12-viikkoisesta Kawa-lapinkoirasta ja kuusikuisesta Halti-lappalaisesta (Katjan ja Haltin kanssa on käyty ennenkin puistossa). Mukana oli tällä kertaa vaan Raxu, sillä Jedi juoksuilee yhä ja tyrkyttää pyllyään jokaiselle pojalle ja miksei tytöllekin. Muutenkin Raxulle tekee hyvää välillä touhuta ihan vaan mun kanssa, jotta saataisiin meidän kontaktia ja yhteentoimivuutta paremmaksi. Kodinvaihtajan ilot; ei ole sitä vilpitöntä heimärakastansuaoonollutsunkanssavauvastaasti-juttua, mikä mulla on Jedin kanssa. Vaivaa saa nähdä paljon enemmän, jos haluaa saada koiran uskomaan, että mä olen se maailman kivoin ihminen ja mua kannattaa haluta miellyttää ja touhuta mun kanssa. Illalla lueskelin jos vaikka minkä näköisiä ohjeita, millä saisi parannettua yhteentoimivuutta ja muutamaa ajattelin konkreettisesti kokeilla.

Mutta takaisin aiheeseen, kun taas eksyin sivuraiteille. Käytiin jälleen Hakalan koirapuistossa, mihin oli viime käynnin jälkeen rakennettu viereen pienten koirien puoli! Ensimmäinen puisto Hyvinkäällä, missä on erikseen puolet isoille ja pienille. Ei mikään huono ajatus. Suunnattiin kuitenkin isojen puolelle, koska Halti alkaa olemaan jo 15kg mötkäle ja Raxukin juoksisi chihuahuat kumoon saman tien, joten isojen puoli oli hivenen turvallisempi vaihtoehto. Raxulla alkoi olemaan näkyvissä kovistelun merkkejä, kun se yritti kyykyttää Haltia ja hyppiä selkään. Tilanne rauhoittui, kun saatiin paikalle muitakin koiria ja Raxu sai muuta tekemistä, kuin pennun kyykyttämistä. Isomman koiralauman kanssa Raxusta huomasi, että paimennusvietti tuli enemmän ja enemmän pintaan. Kaikki koirat piti pitää yhtenä laumana ja komentaa haukkumalla ja lauman ympäri pyörimällä. Kauheen kiva ominaisuus ajatellen sitä, että oli tarkoitus lähteä paimennuskurssille, mutta ei ajatellen sitä, että muutkin koirat haluaisi varmaan liikkua puistossa muuten kuin laumana ja sinne, mihin Raxu haluaa niiden liikkuvan. Tytöt alkoi myöskin kiinnostaa ja etenkin muutaman tytön selkään oli kovasti yritettävä, mikä tosin kiellettiin heti, koska itse en tykkää yhtään tosta selkään hyppimisjutusta. Kontaktit Raxulta tuntui katoavan vähän väliä ja katsekontaktin otto tuntui olevan mahdotonta, joten välillä jouduttiin ottamaan aikalisä ja suuntamaan kohti puiston kaukaisinta nurkkaa, että sain koiralta toivotun rauhoittumisen ja katsekontaktin, ennen kuin se pääsi juoksemaan. Varsinkin uusien koirien saavuttua puistoon rauhoittuminen oli tosi hankalaa, etenkin kun toiset ihmiset koirineen ilmaantui puskasta portin ovelle ja sisään puistoon ennen kuin me muut ehdittiin saada koiramme kiinni (=Raxu pääsi leikkimään ilman portilta pois tuloa, rauhoittumista ja luvan saantia). Oon taas niin iloinen, että itse olen aina pysäntynyt portille odottamaan, että ihmiset saa koiransa pois portilta, ennen kuin tungen koirineni sisään. Eilen Katja pääsi pelastamaan Haltia portin ulkopuolelta, kun metsästä ilmestynyt koirakko tunki sisään, ennen kuin kakarat saatiin kutsuttua luokse.

Nyt kun sain aikaan näin Raxu-painoitteisen kirjoituksen, niin voisin jakaa meidän suunnattoman ongelmakohdan, jota oon mietiskellyt jo melkein viikon. Viime viikolla meillä alkoi agilityn ja tokon alkeet -kurssi, mitä odotin tosi innoissani, koska en ole hetkeen treenannut ohjatusti ja sitä on ollut totta puhuakseni aikamoisen ikävä. Treenipaikkana on pienellä varastoalueella oleva halli, joka tosin kokonsa ja korkeutensa puolesta on vaan hyvin iso huone eikä halli. Olin paikalla jo hyvissä ajoin, joten tein Raxun kanssa vielä pienen kävelyn ennen kuin mentiin hallille. Oltiin ensimmäisenä koirakkona paikalla ja Raxu tuli ovesta sisään häntä pystyssä ja tapansa mukaan höhlän inostuneena kaikesta. Kun tultiin halliin, meni häntä koipien väliin ja ja muutaman sekunnin päästä koiralle iski järjetön paniikki. Siis oikeasti paniikki. Se kipitti lähimpään nurkkaan, kakkasi alleen, pissasi alleen, oksensi, ulisi ja vinkui ja kyhjötti pienenä kasana paikallaan. Ja kyhjötti siinä koko opetusajan. Yritin tarjota namia, kutsua koiraa luokse tai saada jotain pientä positiivista, edes pään ylös nostamisen, mistä olisin voinut palkata, mutta ei. Nami ei kelvannut ja koira oli vaan paniikissa. En keksi mitään syytä, mistä tämä voisi johtua, koska Raxu on yleensä tosi avoin ja utelias enkä ole vielä keksinyt mitään, mikä sitä oikeasti pelottaisi (mitä nyt rullaluistelijat vähän jännittää). Oon yrittänyt jälkeenpäin miettiä, että oliko paikassa jotain tekijää, mikä olisi voinut säikäyttää, mutta en ole keksinyt mitään; hallissa ei kaikunut, ei kuulunut outoja ääniä, lattia ei liukunut, ei ollut pelottavia agility-mörköesteitä esillä, ei tapahtunut mitään yllättävää eikä äkillistä enkä itse jännittänyt. Treenikerran jälkeen ohjaaja yritti hienovaraisesti sanoa, että täytyy muistaa, ettei kaikista koirista vaan ole tähän hommaan ja ettei koiraa saa liikaa kiusata. Kannoin rättipuhkipoikkiväsyneen koiran autoon ja se makasi paikallan koko matkan kotipihaan asti. Sisälle käveli ihan omin voimin, mutta jäi eteiseen kyhjöttämään ja kesti aikansa, että uskalsi sieltä liikkua sohvalle mun jalkoihin makaamaan. Siinä kun se jaloissa köllötteli, tunsi hyvin, että sen sydän löi tosi voimakkaasti ja nopeasti, kieli roikkui ulkona suusta ja silmät pyöri päässä. Treenikertoja meillä olisi kolme vielä jäljellä ja nyt mietityttää, että uskallanko koiran kanssa enää hallille lähteä, kun reaktio oli noinkin voimakas ja koira oli pitkän aikaa kotonakin stressaantunut. On tosi sääli, jos agility jää haaveeksi, koska hankin Raxun nimenomaan itselleni agility-kaveriksi. Neuvoja, vinkkejä ja kaikkea mahdollista otetaan vastaan asian tiimoilta! t. epätoivoinen koiranomistaja

Ja loppuun vielä kuvia lapikkaista!

velipoikapuolet löysi yhteisen sävelen