kiivas ja kopea, aina liikkeissä nopea

Mäntsälän episten jäätyä suunnitelmien tasolle suunnattiin perjantaina Riihimäen Seudun Kennelkerhon järjestämiin Keskiyön Agility Epiksiin. Kisat oli oikeastaan aika kivaan aikaan, koska sain rauhassa tulla kotiin, syödä ja istua hetken ennen kuin piti lähteä ajelemaan kisapaikalle. Anulla on perjantait vapaita, joten sain sen mukaan koiran ja vesipullon pidikkeeksi (ja kuuntelemaan mun marmatustani ja stressaamistani). On huomattavasti kivempi lähteä kisatunnelmiin, kun ei joudu olemaan yksin. Paikalla oli lisäksi aika kiitettävä edustus meidän seuralta, joten tuttuja riitti.

Jedi oli varsin kivassa vireessä kokoajan ja se hukkasi korvansa vain, kun yritin seuruuttaa sitä liian lähellä grilliä, missä paistui makkaroita. Toisaalta, voiko elämää ahneemmalta koiralta odottaa, että se keskittyisi johonkin muuhun, kuin makkaraan, kun sellainen jotakuinkin joikaa Hoosiannaa vieressä? Lämmittelyssä tehtiin muutamat kontaktit kaivon renkaalla ja rappusilla ja olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, miten koira pelasi. Kun kentälle kasattiin kisaavien rata, ei tuntunut yhtään niin pahalta, kun näki sekä A:n että puomin. Rata oli mun mielestä kokonaisuudessaan kiva, vaikka aluksi meinasi iskeä pieni stressi, kun sitä katsoi rakennusvaiheessa. Aliarvioin spanielia joskus tosi pahasti ja ilmeisesti myös itseäni, koska rata ei oikeastaan loppujen lopuksi tuottanut meille ongelmia.

Ekalla radalla pelasin varman päälle ensimmäisen putken ja kontaktit. Ihan turhaa jännittämistä, Jedi tiesi kyllä, mitä tehdä ja odotti kontaktit häntä riemusta vispaten. Videota katsoessa ymmärrän sen, miksi mulle jaksetaan nykyään aina treeneissä huutaa siitä juoksemista, koska itse sipsuttelen eteenpäin tosi hitaasti ja koirakaan ei mene täyttä vauhtia. Medeissä siltä valitettavasti vaaditaan kyllä se ylimääräinen vauhtikin, koska reppana on rajakoira ja ihan väärällä rajalla. Pituuden jälkeen tein liian tiukan käännöksen kesken hypyn ja rima putosi. Itse en ohjatessa nähnyt, että astuiko Jedi pituudelle ja pelkäsin, että saatiin hylly esteelle astumisesta. Ei saatu. Turha pelko. Spanieli osasi kyllä. Pituutta saataisiin kyllä harjoitella huomattavasti enemmän, mutta jotenkin se on muka niin hankala aina kasata.

Toisella radalla en varmistellut kontakteja yhtään niin paljon ja hyvin sujui silti. Edelleen tein ihan turhan mutkan puomilta, kun autoin koiran putkeen, vaikka se olisi osannut mennä sinne itsekin vaikka päällään seisten ja olisin voinut tehdä vaikka suoraan puomilta lähetyksen putkeen ja kiertää itse pituuden ja aidan väliin suoraan, niin olisi saanut vähän vauhtia. Ja toi aidan ja muurin välinen ah-niin-hieno-ohjauskuvio on tollanen lihasmuistista esiin pompannut, jolla yritin hetken mielijohteesta korjata sitä edellisradan vitosta. Korjaantuihan se, mutta sitten astmakeuhkot petti pölisevällä hiekkakentällä ja hyydyin pari askelta liian aikaisin. Pudotettiin viimeinen rima. Otti vähän aivoon. Ajat meillä oli tosi hyvät, parempi oli yli 7 sekunttia alle ihanneajan, mutta pudotusten takia sijoituttiin kolmasiksi.

Kaiken kaikkiaan olen tosi tyytyväinen meidän ensimmäiseen ykkösrataan kisamuodossa. Ehkä tästä pikkuhiljaa uskaltaisi varata niitä oikeita ykköstartteja, vaikka löydänkin jatkuvasti omasta ohjauksesta puutteita ja omaan silmään koiran meno on hienoa, mutta oma ohjaus kömpelöä ja karkeaa eikä toi liikkuminenkaan ole mitään keijukaisen loikkimista. Toisaalta, vain tekemällä voi oppia, ja kilpailutilanne toisensa perään on vaan helpompi, kun kisajännitys laukeaa. Kyllähän se ohjaaminenkin siitä kehittyy, eikä ne ykkösten radat onneksi ole mitään ydinfysiikkaa, vaikka LUVAa saakin metsästää hetken luultavasti, kun kilpailee tollaisen taskuraketin kanssa.

Ja olisihan ne cockereiden rotumestiksetkin syksyllä. Jos niissä vaikka kävisi starttaamassa kisauran käyntiin virallisissa ykkösissä. Spanielin joukossa ei spanielille naureta.